Yleensä Suomessa soittelen äidin kanssa jopa päivittäin ja käyn kyläilemässä kerran viikossa tai parissa. Kavereiden kanssa tulee nähtyä usein joka päivä, vähintään yliopistolla kaffella tai lounaalla. Tai ainakin soiteltua, tärkeimmät ihmiset säilyy elämässä aina vaikkei niitä joka päivä fyysisesti näkisi. Tykkään myös kyläillä esimerkiksi mun isotädin luona tai metroilla päivän päätteeksi veljelle moikkaamaan maailman ihaninta kultaista noutajaa. Ehkä olen aika sosiaalinen, mutta sanoisin myös, että läheiset ihmiset on mulle hirmuisen tärkeitä.
Muistan yhden ystävänpäivän, kun olin aika pieni tyttö. Olin nähnyt vaivaa ja tehnyt paljon ystävänpäiväkortteja edellisenä iltana ja vienyt kavereille. Tulin koulusta itkien kotiin: En saanut yhtään ystävänpäiväkorttia. Äiti sai kuitenkin hymyn huulille: Äiti antoi ihanan ystävänpäiväkortin, jossa luki: Hyvää ystävänpäivää, T. Isä ja äiti. Tämä on varmaan varhaisin asia, mitä muistan ystävänpäivistä.
Ystävänpäivä ei ole ikinä tuntunut pariskuntien juhlalta vaan ennemminkin päivältä, joka on läheisiä ihmisiä varten. Oma ystävänpäiväperinteeni on kehittynyt sattumalta vuosia sitten, kun päädyimme Maijun kanssa tekemään illallista mun luokse: Toisen silloinen poikaystävä oli intissä ja toinen muuten vaikealla tuulella. Ensimmäisen ystävänpäiväillallisen legendaksi jäi mun kaatamat ruokasnapsit, jotka osoittautui 80% Viru Valgeksi. Tämän illan jälkeen dinneristä kehittyi perinne (ei 80% Viru Valgesta) vähän isommalla porukalla ja kyseinen porukka on tänä vuonna ystävänpäivänä Suomessa, Walesissa ja Thaimaassa. Terkkuja kaikille, ensi vuonna taas juhlitaan yhdessä.
Ikävä läheisiä kohtaan tuntui Aberissa ensimmäisten parin kuukauden jälkeen lähes ylitsepääsemättömältä. Suomessa ihmisten kanssa on historia ja omat läheiset ovat tavallaan myös valikoituneet juuri niistä ihmisistä, keiden kanssa parhaiten viihtyy. Jos oli huono päivä, tuntui mahdottoman vaikealta, ettei sitä päässyt kertomaan niille ihmisille joiden tiesi heti ymmärtävän. Ja tietenkin oli joskus huoli miten kaikki läheiset pärjäävät Suomessa. Oli vaan tosi kova ikävä.
Se vain paheni ja vaikka pystyin silti nauttimaan kaikesta, oli ikävä mielessä kummittelemassa. Kävin tosi hyvän keskustelun aiheesta yhden ystävän kanssa täällä ja sen jälkeen vihdoin tajusin kunnolla, mistä tässä kaikessa on kyse. Ei voi tietää miten pitäisi elää ilman kaikkia läheisiä, jos ei ole kokeillut. Ensinnäkin huomasin, miten rakkaita ystäviä mulla on täällä Aberystwythissa ja ympäri maailmaa. Toiseksi tajusin, ettei ikävöinnistä ole mitään hyötyä kenellekään. Sain käännettyä ikävöinnin positiiviseksi tajuamalla miten hienoa on, että on niin monta upeaa ihmistä Suomessa. Myös siellä kaikki elävät omia elämiään ja aina voi ikävöidä läheisiä kauempana, mutta mieluummin hymyillen kuin itkien.
Ainakin minua ikävöidessänne haluaisin tuoda esiin Saaran toteaman lauseen, että sillä oli syksyllä ikävä mun tempauksia. Kannattaako mua sittenkään haluta takaisin Suomeen?
Kaikille Suomeen ja maailmalle terveisiä, että eläkää täysillä ja ikävöikää nauraen !
Hyvää Ystävänpäivää!
PS. Jos ei vielä naurattanut, niin äiti voi näyttää mallia:
Mulla ei ole välttämättä paluuta Suomeen tän kuvan julkaisun jälkeen.
Olipa kiva postaus :) Oli aika mukava lukea, että vaihdossakin saa olla ikävä. Vaihtoajanhan pitäisi (ja onhan se, ehdottomasti!) olla yksi niistä elämän parhaista kokemuksista, joten eilen ensimmäisen ikäväpuuskan iskettyä olin vähän harmissani itteni kanssa.
VastaaPoistaTänään oon ollut Itävallassa tasan kaks viikkoa ja kodilta tää kyllä tuntuu, mutta omat ihmiset puuttuu. Onhan täälläkin jo tutustunu toisiin, muttei näin nopeasti olla ihmisten kanssa sillä tasolla, että ne lohduttaisi mahdollisen koti-ikävän kourissa. Alkuhäsläys ja uutuudenviehätys on vieneet aikaa niin, että vasta eilen tosiaan tajusin pysähtyä miettimään pientä ikävää. Onneksi on skype ja muut nykyajan aparaatit, joten eilisillastakin selvittiin kunnialla. :)